Voimavarakeskeisyys ja fysioterapia

Fysioterapiaprosessi on usein selkeä: ihmisellä on ongelma esim. kipuun tai perusliikkumiseen liittyen ja hän tulee fysioterapiaan saadakseen ongelmaan helpotusta. Useimmiten hän on myös valmis tekemään aktiivisesti töitä saadakseen ongelman ratkaistuksi. Aina ei kuitenkaan ole näin, kuntoutujalla voi olla esim. motivaation puutetta, huolia tai perheessä on ongelmia, jotka haittaavat kuntoutumista. Vakavaan sairastumiseen liittyvä kriisi ja mielialan lasku voivat myös vaikeuttaa  tilannetta. Miten tällaisessa tilanteessa minun fysioterapeuttina tulisi toimia, jotta kuntoutuminen olisi mahdollisimman hyvää?

Fysioterapia on muiden terapiamuotojen tavoin aikojen kuluessa muuttunut paljon. Aluksi on hyvä tarkastella, miten nykyiseen tilanteeseen on tultu. On hyvä tuntea historiaa, että voi oppia ja mennä eteenpäin. Fysioterapialla on oma tarinansa. Jo antiikin Kreikassa käytettiin hoitomuotoina liikuntaa, hierontaa ja vesihoitoa. Fysioterapia kehittyi erityisesti maailmansotien jälkeen, jolloin alettiin kuntouttaa sodissa vammautuneita. Vallalle kehittyi vähitellen ratkaisukeskeinen työskentelytapa, jossa esim. selkäkipuisen kuntoutujan vaivan aiheuttajaa on pyritty selvittämään testein ja tutkimuksin sekä hyödyntäen biomekaniikan tietoja. Tämän jälkeen vaivaa on hoidettu opittujen menetelmien mukaan ja saatu usein hyviä tuloksiakin. Terapiassa on siis hoidettu selkää eikä välttämättä ihmistä. Onneksi viime vuosina käsitykset ovat muuttuneet. Fysioterapiassa pyritään entistä enemmän asiakaslähtöiseen ja kokonaisvaltaiseen toimintatapaan, jossa hyödynnetään kuntoutujan vahvuuksia ja voimavaroja.

Kokonaisvaltaisuuteen ohjaa myös ICF:n (International Classification of Functioning, Disability and Health) lisääntyvä käyttö fysioterapian ja terveydenhuollon kirjaamisessa. ICF kuvaa yksilön toimintakykyä kokonaisvaltaisesti; toimintakyky on moniulotteinen, vuorovaikutuksellinen sekä dynaaminen tila, joka koostuu terveydentilan sekä yksilön ja ympäristötekijöiden yhteisvaikutuksesta. Toimintakyky käsitteenä kattaa kaikki ruumiin/kehon toiminnot ja rakenteet, suoritukset – jotka osin rakentuvat kehon rakenteiden ja toimintojen varaan, sekä osallistumisen eri elämäntilanteisiin ja yhteisön elämään. Toimintarajoitteet puolestaan kattavat ruumiin/kehon vajavuudet ja suoritus- sekä osallistumisrajoitteet. (World Health Organization/Stakes. 2013. ICF – Toimintakyvyn, toimintarajoitteiden ja terveyden kansainvälinen luokitus). ICF:n käytön myötä huomioimme siis aiempaa paremmin esim. kuntoutujan elämäntilanteen ja hänen lähipiirinsä. Käytäessä yhdessä kuntoutujan kanssa läpi hänen tilannettaan ICF:ää hyödyntäen tämä todennäköisesti selkeyttää hänen kokonaiskuvaansa tilanteestaan. ICF ohjaa hänen ajatuksiaan kuntoutumisestaan positiivisella tavalla. Sama pätee myös hänen lähipiiriinsä. Kuntoutuksessa on tärkeää ”voimaannuttaa” kuntoutujaa ja käydä asiat läpi kannustavalla tavalla.

Fysioterapiassa on useita erikoisaloja ja yhdistyksiä, esim. urheilufysioterapeutit, työfysioterapeutit, aikuisneurologiaan perehtyneet jne. Myös psykofyysinen fysioterapia on saanut oman yhdistyksensä. Psykofyysisessä fysioterapiassa pyritään näkemään ihminen kivun tai sairauden takaa. Nykyisin ymmärretään entistä paremmin, että keho ja mieli ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Kehon kuntouttamisessa hyödynnetään erilaisia fysioterapiatekniikoita. Mielen kuntoutumisen kannalta on olennaista terapeutin aito hyväksyvä läsnäolo ja miten kuntoutuja kohdataan. Kohtaamisessa on tärkeää, että kuntoutuja kokee tulleensa kuulluksi ja ymmärretyksi. Terapeutin vuorovaikutustaidoilla on merkitystä.

Fysioterapeutin eettisissä ohjeissa ensimmäisenä kohtana on, että fysioterapeutti kunnioittaa elämää, asiakkaan ihmisarvoa ja itsemääräämisoikeutta. Jo heti hoitojakson alussa olisi tärkeää saada luottamus herätettyä. Luottamus ei synny pelkillä keskustelutaidoilla, vaan jakamalla kokemuksia ja olemalla itse avoin. Kun kuntoutuja ja hänen mielipiteensä huomioidaan jo suunnitteluvaiheessa, voidaan vaikuttaa siihen, kuinka sitoutunut hän on terapiaansa ja kuntoutus on näin myös tuloksellisempaa. Fysioterapia on tavoitteellista toimintaa ja usein tavoitteen asettelussa käytetään GAS-menetelmää. Menetelmän ohjeistuksessa mainitaan, että lähtökohtana on asiakaslähtöisyys. Tavoitteen tunnistaminen perustuu haastatteluun ja kuntoutujan tilanteen kokonaisvaltaiseen selvittämiseen. Kuntoutujalle tärkeiden tavoitteiden tunnistamiseksi voidaan käyttää strukturoituja haastatteluja, jotka eivät rajaa kysyttäviä ongelmia, mutta joiden avulla voidaan selvittää kuntoutuksen kannalta merkitykselliset asiat.

Keskusteluissa olisi tärkeää käyttää avointa kuuntelua, joka on jaettu sanalliseen sekä keholliseen ilmaisuun, tilan antamista vastauksille ja mahdollisesti myös hiljaisuutta. Olisi myös hyvä tarkastella onko tilanne vastavuoroinen, jolloin tilanteessa voi syntyä jaettua ymmärrystä sekä luottamuksen herääminen molemmille osapuolille. Onnistuneessa avoimessa dialogissa kuntoutujan on mahdollista oppia tuntemaan itseään paremmin ja löytää omia kehittämistarpeitaan (Jämsä 2016). Jotta kuntoutujista tulisi enemmän toimijoita kohteena olemisen sijaan, olisi hyvä, jos olisi enemmän väljyyttä ja epävarmuuden sietämistä kuin vahvaa säätelyä ennustettavuuden saavuttamiseksi (Arnkil & Seikkula 2014).

Kuuntelemisessa on tärkeää kuunnella kuntoutujan omia sanoja ja mahdollisesti kysyä lisää. “Kuuntele mitä ihmiset sanovat, älä sitä mitä luulet heidän tarkoittavan” (Harry Goolishan). Kuntoutujan omien ilmaisujen toistaminen auttaa pysymään asiakkaan omalla kielialueella, mikä taas korostaa hänen kokemustensa ja ajatustensa arvoa ja ainutkertaisuutta (Seikkula & Arnkil 2005). Kuullessaan omat sanansa vastaanotettuina ja kunnioitettavasti toistettuna puhuja saa avartuvia mahdollisuuksia ymmärtää mitä on itse sanonut (Arnkil & Seikkula 2014). Kohtaamisessa omalla kehonkielellämme voimme viestittää, että kohtaaminen on merkittävä (esim. ryhti). Katsekontakti on tärkeä eikä oleellisia asioita kannata käydä läpi välttämättä silloin, jos kuntoutuja on hoitopöydällä vatsallaan.

Kuntoutuja saattaa myös haluta, että päätöksenteko on fysioterapeutin vastuulla. Tällainen tilanne tuo haasteita, kun tarkoituksena on saada kuntoutuja sitoutettua omaan kuntoutumiseensa. Onneksi tämä on nykyisin aika harvinaista. Työurani alkuvaiheessa tilanne oli toinen, silloin kuntoutujat olivat usein tottuneita siihen, että terapeutti ottaa ohjat.

Kohtaamisessa voidaan hyödyntää erilaisia voimavarakeskeisiä lähestymistapoja, joilla voi saada aikaan muutoksia hyvään suuntaan. On kuitenkin hyvä muistaa, etteivät lähestymistavat tai viitekehykset mitään tee, vaan ihmiset, jotka ovat läsnä, ovat tekijöitä/toimijoita, jotka joko aikaansaavat jotain tai sitten eivät (Holm 2011).

Kuunnellessani kuntoutujaa voin hyödyntää dialogista kuuntelemista, kytkeytyä kuntoutujan sanoihin ja kysyä lisää. Voin tuoda omaa juttuani minä-muotoisesti, voin myös olla epävarma ja tarvittaessa loiventaa näkökulmaani. Tavoitteiden määrittelyssä voin hyödyntää ratkaisukeskeistä lähestymistapaa: kun kuntoutuja tuo oman tavoitteensa esille voidaan käydä läpi mitä kaikkea tietoa, taitoa, kokemusta ja asiakkaalla ja lähipiirillä on, joka voisi auttaa tavoitteen saavuttamisessa. On tärkeää pyrkiä kunnioittamaan kuntoutujien ja heidän lähipiirinsä omia ajatuksia ja resursseihin perustuvia ongelmanratkaisutapoja ja tutkimaan ja laajentamaan niitä (Mäenpää 2012). Lähiverkoston hyödyntäminen kannattaa, sieltä voi löytyä sellaisia ihmisiä, jotka voivat avustaa esim. harrastuksen aloittamisessa. Tavoitteiden laadinnassa kannattaa hyödyntää pienten askeleiden politiikkaa ja miettiä esim. pieniä välietappeja. Onnistumisia kannattaa käydä läpi ja antaa positiivista palautetta.

Narratiivista lähestymistapaa voisi hyödyntää esim. silloin, jos kuntoutujalla on motivaatio-ongelmaa. Useimmilla ihmisillä on liikunnasta ainakin jossain elämänvaiheessa myönteisiä kokemuksia. Näihin kokemuksiin voi mennä tarinoiden kautta ja etsiä sieltä motivaatio takaisin. Tässäkin lähipiiri voi auttaa. Vaihtoehtoisten tarinoiden kautta niihin liittyvät tiedot ja taidot on mahdollista ottaa myös käyttöön. Tarinoiden tiedostaminen muovaa myös identiteettiä ja rakentaa vahvempaa minäkuvaa sekä vaikuttaa myös elinympäristöön (Michael White/ Vesa Heiskanen 2001). On tärkeää muistaa, että ihmiset ovat oman elämänsä asiantuntijoita. Narratiivisuutta voidaan käyttää myös ongelman ulkoistamiseen: ongelma on ongelma, ei ihminen (Morgan 2008). Tätä ajatusta voisi hyödyntää esim. kivun tai sairauksien käsittelyssä. Tässä yhteydessä olen joskus kertonut tarinaa kuntoutujastani. Hän otti minuun yhteyttä n. vuosi kuntoutusjakson jälkeen ja halusi, että jakaisin hänen tarinaansa eteenpäin. Kuntoutujallani on perussairauksina nivelreuma ja Parkinsonin tauti. Lääkärit ovat ihmetelleet häntä tutkiessaan, miten hän on sairauksista huolimatta niin hyvässä kunnossa ja pirteä. Hän kertoo perustaneensa omaa nimeään kantavan osakeyhtiön (Raimo Oy). Tuosta yhtiöstä sairaudet omistavat 10 prosenttia kumpikin, hän itse omistaa 80 prosenttia. Nuo pienosakkaat kulkevat firmassa mukana, mutta niillä ei ole osakemäärän pienuudesta johtuen edes asioiden esittelyoikeutta. Kuntoutuja itse päättää mitä hänen firmassaan tapahtuu. Hän käyttää armeija-ajoiltaan mieleen jäänyttä sanontaa iskulauseenaan, toki muunneltuna: alkuperäinen “tuli ja liike” on nyt “ilo ja liike”.

Reflektiivisyyttä voin hyödyntää esim., jos kuntoutujan tarina tai ajatukset ovat liikuttaneet minua. Tämän voin ilmaista sanallisesti tai kehon kielellä ja tällä on mitä ilmeisemmin positiivinen vaikutus yhteistyöhömme. Kohtaamisissa voi hyödyntää useita lähestymistapoja samalla kertaa, esim. alussa narratiivisuutta (tarina liikunnasta), sitten sitä voi reflektoida (mitä tunteita herätti) ja lopuksi vaikka positiivisia asioita ratkaisukeskeisesti (“lihottaminen”). Tärkeää on, että menetelmä on tilanteeseen sopiva ja luonteva.

Kuten jo aiemmin mainittiin ovat keho ja mieli yhteydessä toisiinsa. Mielialan ollessa matala voi harjoitteluun kiinnipääseminen olla hankalaa. Toisaalta liikunta parantaa mielialaa ja tämä on hyvä tuoda kuntoutujille julki. Oman kehon kuuntelun opettelusta on kuntoutujille hyötyä. Heitä voi ohjata pysähtymään ja kuuntelemaan omia kehokokemuksiaan, esim. Kuunnellessani heitä voin kysyä “mitä tapahtuu, kun kerrot tämän? “(vartalon asento voi muuttua jne.).

Ihmisen sairastuessa vakavasti hänen elämänsä rakennelma romahtaa. Terapeuttina voin auttaa tuon rakennelman korjaamisessa parhaani mukaan. On mahdollista, että siitä ei tule alkuperäisen veroista ja osa palikoista voi puuttuakin, mutta jonkinlainen rakennelma siitä kuitenkin tulee. Voimavarakeskeiset menetelmät antavat työvälineitä avuksi ja auttavat tulevaisuuteen katsomiseen. Jokaisen menetelmän sisällä on paljon itselleni opittavaa, esim. erityyppiset kysymykset ja keskustelutavat. Vaikka tekniikkaa kannattaa opetella, on aito läsnäolo kuitenkin tärkeintä.

Lähteet:

Arnkil, Tom Erik & Seikkula, Jaakko. (2014) Nehän kuunteli meitä. Tampere: Juvenes Print

Heiskanen, Vesa (2001). Michael White ja tarinoiden keveä syvyys. Ratkes 4/2001.

Holm, Pekka (2011). Voimavarakeskeinen psykoterapia ja muutos. Ratkes 1/2011.

Jämsä, Hanna (2016). Dialogisuus fysioterapiassa. Opinnäytetyö, Jyväskylän ammattikorkeakoulu

Morgan, Alice (2008). Johdatus narratiiviseen terapiaan. Jyväskylä: Gummerus

Mäenpää, Elina (2012). Reflektion taidosta. Opinnäytetyö. Aikuis- ja Yhteisökoulutus & Palmenia

Seikkula, Jaakko & Arnkil, Tom Erik (2005) Dialoginen verkostotyö. Helsinki: Tammi

Sukula, Seija & Vainiemi, Kirsi GAS-menetelmä, käsikirja, versio 4. Kela

Suomen fysioterapeutit / Eettinen toimikunta (2014) Fysioterapeutin eettiset ohjeet

World Health Organization/Stakes (2013) ICF – Toimintakyvyn, toimintarajoitteiden ja terveyden kansainvälinen luokitus. Tampere: Juvanes Print